Aada ja muurahaiset

Kyllä kirjoista on monenlaista hyötyä! Tämä tuli jälleen kerran todistetuksi, kun Aadan muurahaispelko katosi oheisen kuvan avulla. Aadan kodin saunaan ilmestyi alkukeväästä muurahaisia. Ensin äitinsäkään ei ymmärtänyt, miksi Aada pelkää ja itkee saunan pesuhuoneessa: "muuna, muuna!", kunnes oivalsi, että tyttö pelkää muurahaisia. Jopa kylpyyn meno oli yhtä tuskaa ja itkua.
Kun Aada sitten tuli mamman ja vaarin luo kylään, katselimme yhdessä tätä mainiota Jukka Itkosen runokirjaa Krokotiili hikoaa ja muita eläinrunoja, jossa on mahtavat Matti Pikkujämsän kuvat. Sitten, muistamatta Aadan murkkupelkoa avasin tämän sivun 23, jossa on runo Termiitin pesä. Ensin kauhistuin, tuleeko tästä nyt kauhea parku, mutta ei! Kerroin, että tässä on muurahaisia ja luin tämän pienen runon:

"Se ei koskaan
asunnossaan
ihan yksin jää.
Termiitillä, juuri sillä
on ainakin tuhat ystävää."

Aada silitteli kuvaa ja toisteli: "muuna, muuna" ja halusi aina uudelleen katsoa tätä sivua.
Ja siihen loppui Aadan muurahaispelko. Annoin kirjan Aadalle mukaan kotiin, vaikka itsekin kyllä pitäisin sen omassa hyllyssäni. Ehkäpä kuitenkin siitä on Aadalle enemmän iloa ja hyötyä. Kuulin, että kirjaa on luettu kotona ja muurahaiskuva kiinnostaa edelleenkin. Kiitos siis, Matti Pikkujämsä hienosta kuvasta!

Toinen mukava, ötököistä kertova kuva- ja laulukirja (ja cd-levy) on Pikku Papun laulut. Siinä on Liisa Kallion kuvat ja runot, joihin sävelen on tehnyt Soili Perkiö. Sitäkin katselimme yhdessä samalla lauluja kuunnellen.

Luetaan! sanoi Aada mammalle

Ostin Aadalle kirjan Peiton alle! Olin nähnyt sen kirjastossa ja ajattelin, että se sopii hyvin ääneenluettavaksi pienelle kuulijalle, joka ei vielä jaksa pitkiä tarinoita kuunnella. Tässä Peiton alle! -kirjassa lapsi saa auttaa eläimiä nukkumaanmenopuuhissa. Pikku possu, norsu, seepra ja monet muut ovat menossa nukkumaan. Kirjassa on joka aukeamalla kääntyvät läpät, joita kääntämällä eläin saa päälleen peitteen. Kirjan alussa kerrotaan, että on ilta ja on aika mennä nukkumaan ja kysytään: "kuka vielä ei ole peiton alla". Tämä sama kysymys toistuu joka sivulla ja vastauskin on aina sama: "MINÄ!"

Aada piti kirjasta niin paljon, että minun oli luettava se varmaan kymmenen kertaa yhden illan aikana. Vähän väliä tyttö kiepsahti syliini kirjan kanssa ja ilmoitti: "Luetaan!" Mieluisin kuva oli viimeisellä aukemalla, jossa piti peitellä riikinkukko. Se oli vielä liian vaikea sana Aadan sanoa, se lyheni Aadan suussa vain kukoksi, mutta kovasti hän yritti sitä sanoa. Välillä kirja luettiin pikalukuna riikinkukkoon asti ja sitten tutkittiin tarkasti kuvaa ja peittoa.

Kirjan yksinkertainen idea toimi mainiosti. Aika hauskaa on lukea samaa tekstiä uudestaan ja uudestaan, ääneenlukija voi eläytyä lukemiseen vaihtelemalla äänensävyä eri eläinten kohdalla. Kirjan paperi vain on aika ohutta, mitenkähän se mahtaa pienen peittelijän käsissä kestää? Samaa ideaa voisi toteuttaa omatekoisessa kirjassa, jos vain jaksais ja viittis vähän pinnistää ja ponnistaa ja tehdä kangaskirjan vaikkapa tilkuista.


Eilen illalla sain peitellä myös Aadan nukkumaan, antaa omat rakkaat unilelut, Jeppe-kissan ja pikku-Muumin kainaloon ja tutin suuhun. Ja vielä silittää pienen pehmoista päätä ja toivottaa kauniita unia. Ihana pieni ihminen!


Tämän kirjan tekijät ovat Dean Hacohen (teksti) ja Sherry Scharschmidt (kuvitus). Suomennos Ari Jaatinen ja kustantaja Nemo 2011.

Eino-poika maan uumenissa

Arja Puikkosen, Kirmo Lintisen ja Kustaa Saksin yhteistyönä on syntynyt musiikkisatu-kuvakirja Haapaneitty,mettän tyttö. Alunperin oli vain Puikkosen kansansatumainen tarina ja Lintisen säveltämä tarinaa tukeva musiikki, jota on esitetty lastenkonserteissa, mutta nyt mielikuvituksellisesta tarinasta pääsee nauttimaan myös kirjan avulla. Kustaa Saksin kuvitus on ihan omanlaisensa. Tummat, hieman pelottavat kuvat tukevat tarinaa, jossa pieni Eino-poika, noin 5-vuotias kyllästyy odottamaan äitiä ja lähtee omille teilleen. Leikkipuistoon ei Einolla ole lupa mennä yksin, mutta sinnepä hän menee. Eino kuitenkin huomaa, että liukumäestä on ikävää laskea yksin ja niinpä hän päättää keinua. Keinuessaan Eino näkee kissan ja siitä alkaakin tarinan jännittävä osa. Eino lähtee seuraamaan kissaa ja joutuu metsään ja eksyksiin. "Eksyksissä oleminen ei ollut hassumpaa. Ei tarvinnut huolehtia kotipihaan palaamisesta, kun sinne ei enää osannut". Metsässä oli sitä paitsi paljon nähtävää, enemmän kuin leikkipuistossa. Mutta, kun vastaan tulee kiviröykkiö ja sen päällä peikko, tarina käy jännittäväksi. Peikko kutsui pojan ja kissan juhliin maan uumeniin. Eino ei olisi uskaltanut lähteä ilman äidin lupaa, mutta peikko on toista mieltä ja heittää Einon ja kissan maassa olevaan aukkoon.  Äkkiä Eino huomaa olevansa juhlien odotettu sulhanen, jonka pitäisi mennä naimisiin Haapaneittyn kanssa. Miten tarinassa lopulta käy: joutuuko Eino naimisiin, vaikka onkin omien sanojensa mukaan "liian pieni", pääseekö Eino koskaan pois metsästä ja mikä rooli  kissalla on tässä jännittävässä seikkailussa?
Kirjan liitteenä olevalla cd-levyllä tarinan kertoo näyttelijä Ismo Kallio ja musiikin esittää GT-ensemble (soittimina viulu, alttoviulu, sello, kontrabasso, huilu ja oboe).
Musiikki antaa tarinalle oman jännittävän mausteen: soittimet kuvaavat hienosti sadun tunnelmia ja tapahtumia.

Eino oli 4-vuotias, kun otin kirjan luettavaksi - ja kuunneltavaksi. Hieman
minua arvelutti, sillä Eino on aika herkkä ja arka poika ja kun vielä oli mammalla ja vaarilla yökylässä (pelkäsin, että nukkumaanmennessä rupeaa pelottamaan). Mutta eihän Einoa pelottanut yhtään. Hänestä oli jännää, että päähenkilönä oli Eino ja että perheessä oli vauva (Einokin oli juuri saanut pikkuveljen). Hassua oli juhlien päättyminen katastrofiin, jossa hienot leivonnaisetkin muuttuivat ihan joksikin muuksi!

Maria Vuorion kiperiä kysymyksiä

Maria Vuorio on kirjoittanut monta hienoa lasten- ja nuortenkirjaa. Tässä uusimmassa, "Kuningattaren viitta ja muita kiperiä kysymyksiä" on lyhyitä, hauskoja tarinoita, joissa pohditaan mm. itsensä hyväksymistä. Tarinassa ”Sammakko katsoo peiliin” nuorella rupisammakolla on paha ongelma, sillä sen ihossa ei ole ensimmäistäkään rupea tai näppylää ja se kuvittelee siksi jäävänsä ilman ystävää.

”Kiperiä kysymyksiä” –tarinassa nuori onkimato ihmettelee: ”mikä minä olen?” ja saa äitinsä hämmästymään. Äiti ajattelee, että lapsen täytyy olla neropatti, kun hän tuollaista miettii. Äiti kyllä tietää, mihin onkimatoa tarvitaan: ne möyhentävät ja ilmastoivat multaa, mutta eipä äiti osaa vastata kysymykseen, mitä eroa on lierolla ja onkimadolla, puhumattakaan siitä, mikä se onki on? 

 

Tarinassa Odotus  taas pohditaan tulitikkujen elämän tarkoitusta. Tämä tarina sopii vaikkapa pieneksi arvoitukseksi kuulijalle: arvaa mikä tämä on: "heitä on keskimäärin 50 ja he odottavat kaikki vuoroaan. Heidän on odotettava pitkällään ahtaassa laaatikossa. Tilaa tulee vähitellen. Joskus voi joutua odotaamaan kauan, joskus kutsu käy koko ajan..."

 

Nimitarinassa ”Kuningatteren viitta” kerrotaan, kuinka suomalaisessa museossa oli kaikkien nähtävillä ainutlaatuinen 700 vuotta vanha Tanskan kuningattaren viitta, joka oli kudottu joutsenten untuvista.  Ja miten käykään: viittaan pesiytyy sukupuuttoon kuolleeksi luultu harvinainen hyönteinen ja pian viitasta on jäljellä vain riekaleet. Hirvittävä hetki on edessä, kun seuraavana päivänä pitää tanskalaisille selittää, mihin viitta on kadonnut. Lukijan mieleen tulee tuttu tunne siitä, kun joku asia menee peruuttamattomasti pieleen ja huomenna koittaa tilinteko: ”kunpa tänään olisi jo huominen… kunpa tämä päivä olisi eilinen.”

Tämä kirja sopii monenikäiselle lukijalle. Kirja laittaa lukijan pohtimaan arkielämän ihmeellisyyksiä, tiedon ja kuvitelman eroa ja ystävyyden merkitystä.

 

Maria Vuorion kirjaa "Olen nähnyt sellaisen" esittelin kerran alakoulun vanhempainillassa. Siinä  myös on lyhyitä tarinoita elämän kummallisuuksista, mm. tarina "Missä tavarat ovat, kun ne ovat hukassa" on oivallista luettavaa monelle äidille ja isälle, jotka ihmettelevät lapsensa hukkaamien tavaroiden kohtaloa.

 

 

 

 

 

 

 

Lukisitko isi nämä kirjat?

Jukka Laukkasen ja Vesa Löhösen neliosainen Pietu-sarja on mainio isien ja poikien yhteisiin lukuhetkiin. Pietu jaYtte-Mytte ovat parhaat kaverit ja he ovat ihan tavallisia pikkupoikia. Pietun iskä tuo poikien touhuihin vauhtia ja vaarallisia tilanteita milloin Tarzanina, milloin mäkiauton ratissa.

Kirjassa Pietu ja iskän ihmekänny ollaan ajan hermolla: iskä on ostanut itselleen uuden superhienon kännykän, jolla ”voi surffata, mesettää, tsättäillä ja siinä on myös piljoonan pikselin pokkulapakkula. Niin, ja purkinavaaja on myös ja kenkälusikka, jakopäänhihnan kiristin ja pesukoneeseen kadonneiden sukkien gee-pee-är-äs-yx-vee”. Kun Ytte-Mytte ehdottaa illan leikiksi lamppuskaa, iskäkin innostuu lähtemään mukaan, sillä ”ajatus lamppuskasta tai mistä tahansa muusta kuin puhelimen käyttöohjekirjojen lukemisesta kuulosti sillä hetkellä oikein hyvältä”.

Mutta, kuten tavallista, lamppuskakaan ei suju iskältä ilman kommelluksia. Iskä näkee piilostaan, kuinka leipomon takaovella on hämäräperäinen hiippari. Onneksi iskällä on kännykkä mukana ja kännykässä tietysti kamera. Iskä nappaa kuvan hiipparista ja  lähettää kuvan poliisille ja mitä sitten tapahtuukaan?

Pietu-kirjoja on hauska aikuisenkin lukea, ne ovat huumoria pullollaan. Tekstiä kirjoissa on tosi vähän. Näiden ääneenlukemiseen ei mene montaakaan minuuttia!  Luulen, että aikuislukijat hieman karsastavat karikatyyrisiä hahmoja, mutta aivan turhaan.
 

 

Eino ja Mikko Murina

Tänä keväänä saimme uuden Mikko Murina -kirjan! Einon kanssa olemme nautiskelleet aiemmin kirjoista Mikko Murina ajaa veturia, Mikko Murinan hassut touhut, Mikko Murinan uintiretki ja Mikko Murinan joulupuuhat.

Kirjoissa iso kömpelö karhu touhuilee ystäviensä Sini Valaan (joka on kultakala) ja Manu Mäyrän kanssa. Sivuhenkilönä on myös maanviljelijä Kuokkamaa (ja hänen kotieläimensä, kanat ja lampaat). Mikko Murina joutuu hurjiin seikkailuihin milloin uteliaisuutensa milloin ajattelemattomuutensa vuoksi ja niistä nämä mainiot kirjat kertovat.

Ensimmäisenä luimme kirjaston poistomyynnistä ostetun Mikko Murina ajaa veturia -kirjan. Siinä Mikko ja Sini Valas joutuvat jännittävän seikkailuun leikkiessään ihan oikealla veturilla. Veturi on seissyt hylättynä käytöstä poistetulla rataosuudella ja aina tiistaisin Mikko menee veturille leikkimään ja kuinka ollakaan, tällä kertaa veturi hyrähtääkin käyntiin ja niin päästään mukaan hurjalle junamatkalle. Kirja iski heti ensi lukemalta. Sen huumori puri Einoon, vaikka poika oli tuolloin 3-vuotias. Seuraavana tutustuimme kirjaan Mikko Murinan hassut touhut. Siinä on monta pientä hauskaa tarinaa. Einoa nauratti mm. tarina, jossa Mikko Murina paistaa perunoita ja tarina siitä, kun Mikko haluaa soittaa käyrätorvea. Joulun aikaan luimme sitten kirjan Mikko Murinan joulupuuhat. Minua vähän arvelutti tämän lukeminen, sillä siinä käy niin, että Mikko Murina joutuu pukeutumaan joulupukiksi ja pelkäsin, että pilaan Einolta uskon joulupukkiin. Onneksi pelko oli turha!

Kaikissa Mikko Murina -kirjoissa kuva ja teksti tukevat toisiaan, molempia tarvitaan, jotta sanoma menee perille. Pelkkä kirjan lukeminen ei riitä, kuvissa tulee esiin asioita, joita teksti ei kerro. Esimerkkinä edellä mainittu käyrätorven soitto, jossa Mikko ei saa torvesta pihahdustakaan ja tuumaa, että torvi on liikaa mutkalla ja rupeaa suoristamaan sitä. Tästä ei teksti kerro mitään, vaan kuvat. Luin kokeeksi itsekseni ääneen myös uusimman Mikko Murinan ja totesin, että pelkästään kuuntelemalla ei pääse jyvälle tapahtumista, kuvat ovat ehdottoman tärkeät.

Se tämän kevään kirja on Mikko Murina patikkaretkellä. Kun kerroin kirjasta Einolle puhelimessa, oli hän isältään kysynyt, mikä se patikkaretki on. Eli taas tuli yksi vieras sana tutuksi lapselle. Uusi asia tuli myös aikuiselle lukijallekin, nimittäin maitohissi. Kirjan tapahtumat sijoittuvat vuoristomaisemaan ja  lampaat laiduntavat kesäisin vuorilla ja lypsetty maito kuljetetaan maitohissillä alas laaksoon. Myös kirjan luolakuvaus on eksoottinen suomalaislukijalle. Kirja alkaa hauskasti, ensimmäisellä aukemalla on iso kuva ja teksti: "Mikko Murina tekee sitä, mitä joka keskiviikko...". Tiistaisinhan hän ajaa veturia, kuten me tosifanit jo tiesimmekin. Jännitystä on taatusti luvassa silloin, kun päähenkilönä on Mikko Murina ja tässä kirjassa se jännitys tietysti tulee siitä, että retkeläiset eksyvät. Onneksi kaikki päättyy kuitenkin hyvin! Kun kirja oli luettu loppuun, päätimme mekin lähteä yhdessä ensi kesänä patikkaretkelle!  Kirjan etu- ja takakansien sisäsivut antavat vinkkejä siitä, mitä reppuun pakataan, kun lähdetään retkelle. Mikko Murinalla oli ihan väärät varusteet ja sekös oli hauskaa!

Tiedot kirjoista:
tekijä: David Napp, suomentaja: Mirka Lahti
Mikko Murina ajaa veturia. 2008.
Mikko Murinan hassut touhut. 2009.
Mikko Murinan uintiretki. 2010.
Mikko Murinan joulupuuhat. 2011.
Mikko Murina patikkaretkellä. 2013.
kustantanut Kustannus Mäkelä.

Einolle luettiin Onnimannia

5-vuotiaan Einon kanssa voi jo lukea paksujakin kirjoja. Eino tuli lauantaina yökylään mukanaan reppu, "hoitolaukku", sukset ja luistimet. Hiihtämään ei päästy, mutta luistelemaan ja mäenlaskuun sekä lumihommiin. Ja tietenkin sisällä kaikenlaista puuhaa: ruuan laittoa yhdessä, saunomista, askartelua ja lukemista. Einolla oli mukanaan Tatu ja Patu supersankareina ja Mikko Mallikas panee töpinäksi. Itse olin lainannut Marjatta Kurenniemen Oli ennen Onnimannin, sillä tämän olin ostanut Einolla ja jättänyt hänelle viime Ylöjärven reissulla. Silloin luimme siitä muutaman luvun ja yllätyksekseni kuulin, että "isi luki Onnimannia" ja Eino jopa muisti, mihin he olivat jääneet.

Illalla luimme ensin Mikko Mallikkaan, joka minusta on aivan hurmaava. Aika moni tuntemani lapsi on juuri kuin Mikko: kaikenlaista puuhaa keksitään mieluummin kuin lähdetään hoitopaikkaan. Nyt tuli mielenkiintoinen kysymys: Eino kysyi: miksi Mikko Mallikas -kirjoissa ei koskaan ole äitiä? Tätä arvoitusta ei ole koskaan ratkaistu: onko äiti kuollut, onko hän matkoilla, töissä, sairaalassa vai missä? Nyt Eino päätteli, että äiti on varmaan kuollut. Hänellä on sellainen vaihe menossa, että kuolemakin askarruttaa. Hän kysyi myös askartelujen lomassa: ettehän te vaarin kanssa kuole vielä pitkään aikaan?

Iltasatu oli sitten pari lukua Oli ennen Onnimannista. On se vaan merkillistä, mikä taito Marjatta Kurenniemellä on kirjoittaa! Teksti on kuvailevaa, hidasta, nautiskelevaa, mutta silti lapsi jaksaa kuunnella ja vielä kysyä. Samalla pikkuisen kerroin esim. mökillä kasvavista valkolehdokeista ja oravanmarjoista. Ja jännä juttu, että ei puhettakaan, että lapsi nukahtaisi kesken lukemisen... Onnimannissa on muutamia Maija Karman mustavalkoisia kuvia ja nekin Eino tutki tosi tarkkaan. Tänään kotiin lähtiessä hän muisti vielä tarkistaa, mihin lukuun jäimme, varmasti jompi kumpi vanhemmista "joutuu" lukuhommiin!

Aadan kanssa luettua

Olin viime maanantaina hoitamassa Aadaa, joka on nyt 1v7kk vanha. Hän on nyt siinä vaiheessa, että toistelee sanoja ja ymmärtää jo vaikka mitä. Kirjat kyllä kiinnostavat Aadaa, mutta hän ei vielä kauhean pitkään jaksa keskittyä kuuntelemaan ja katselemaan. Mukavinta näyttää olevan kirjojen kantaminen ja selailu. Ihmeen nätisti hän kuitenkin käsittelee kirjoja. Aadalla on monta pixi-sarjan kirjaa. Nämä ovat pienikokoisia kirjoja, joita on helppo selailla pienillä kätösillä. Harmi vain, että nämä kirjat eivät kestä kovin raisua käsittelyä. Aadan lempikirjoja ovat Tomppa-kirjat (Kristiina Louhi) ja Hello Kitty-sarjan pikkukirjat. Myös Pikku toukka paksulaista on hauska selailla ja tietysti pieniä Muumi-kirjoja. Muumipappa tuntuu olevan suosikkihahmo!

Tällä hoitoreissulla kävi niin, että Teemu leipoo -kirja piti lukea moneen kertaan. Tämä kirja on vanha, se on peräisin Aadan äidiltä, joka on aikanaan leikkinyt usein kirjastoa ja niinpä tämänkin kirjan kanteen on kirjoitettu kuulakärkikynällä KRJATPO (= kirjasto, sen kirjoitti siis 4-vuotias Riikka, joka oppi kirjoittamaan sanoja ennen kuin oppi lukemaan).

Teemu ja Sanna -kirjat näköjään toimivat yhä edelleen myös nykylapselle. Niiden etu on yksinkertainen, pelkistetty kuvitus ja juoni, joka on tuttua lapsen arjesta. Ei mitään konstailua ja hienostelua. Tässä Teemu leipoo -kirjassa Teemu on päättänyt leipoa kakun ja kakun teko kerrotaan alusta asti aina kakkukesteihin saakka. Aada seurasi kirjaa tarkkaan. Istuimme Aadan huoneen lattialla, Aada oli sylissäni. Hauskin kohta oli se, kun Teemu rikkoo munan: "hupsis, se kävi äkkiä" ja Aada toisti joka kerran "hupsis" -  ihan kuin se sana tuntuisi mukavalta suussa! Kyselin välillä, missä on vispilä, missä on jauhopussi ja kaikki Aada osasi näyttää.

lukuhetkiä lasten kanssa

Rakastan kirjojen ääneenlukemista. Aikanaan luin omille lapsilleni joka päivä eikä se koskaan tuntunut vastenmieliseltä. Muistan, että joskus olin kiukkuinen iltasatuhetken alussa, syynä varmaankin iltatoimissa tulleet taistelut (syödäänkö iltapalaa, pestäänkö hampaat, puetaanko yöpuku) tai odottamaan jääneet kotityöt, mutta kiukkuni laantui lähes samantien, kun avasin kirjan. Olisi hienoa, jos pienten lasten vanhemmat oppisivat nauttimaan äännenlukuhetkistä! Lukuhetkien aikana aikuinen on ihan oikeasti läsnä lasta varten ja usein lukemisen lomassa tulee vastaan monta kysymystä, lapsen ajatuksia ja pohdintoja, jotka muuten eivät ehkä tulisi esille. Lukemalla kasvaa myös lapsen sanavarasto ihan huomaamatta ja lukiessa esille tulee sanoja ja sanontoja, joita arkikielessä ei tule käytettyä. Arkikieli on usein hyvinkin yksipuolista: "äkkiä nyt, on kiire" "syö nyt reippaasti" "ei" "nyt hampaiden pesulle ja nukkumaan" jne.

Iltasatu on mielestäni erittäin tärkeä rituaali. Kirjan ääressä on helppo ja mukava rauhoittua päivän touhuista unten maille. Lukuhetkiä saisi kuitenkin olla muulloinkin, sillä jotkut kirjat ovat sellaisia, joita täytyy tutkia tarkasti eikä se onnistu väsyneenä. Esimerkiksi Tatu ja Patu -kirjojen, Mauri Kunnaksen kirjojen ja Richard Scarryn kirjojen kuvitus vaatii tarkkaa silmää. Itselleni jäi mieleen omien lasten pikkulapsiajasta se, kun väsyneenä tulimme töistä ja päiväkodista kotiin ja ihan ensimmäiseksi heittäydyimme kaikki sänkyyn ja luimme pari kuvakirjaa ja vasta sen jälkeen aloitimme ruoanlaiton ja muut kotipuuhat. Se kummasti virkisti! Mutta illalla ennen nukkumaanmenoa luettiin vielä lisää!

Nyt omat lapseni ovat aikuisia ja pienten lasten vanhempia, eli taas saan ainakin silloin tällöin lukea kirjoja ääneen. Lukuhetkiä voin viettää  5-vuotiaan Einon, 1 v 7 kk vanhan Aadan ja 1-vuotiaan Eeron kanssa.
Kirjoja on itselläni kotona, osa on omien lasteni perua, mutta yhä edelleen ostan mielenkiintoisia kirjoja niin kirjastojen poistomyynneistä, antikvariaateista, kirpputoreilta kuin kirjakaupastakin.

Eino on jo niin tottunut kirjoihin, että hän kyllä vaatii lukuhetkiä myös vanhemmiltaan. Einon perhe käy säänöllisesti kirjastossa ja siellä Eino osaa mallikkaasti palauttaa ja lainata automaateilla. On aivan ihanaa, että minä, Einon mamma saan aina kunniatehtävän lukea silloin, kun tapaamme joko heillä tai meillä. Eino yleensä valitsee, mitkä kirjat luetaan. Minä aina silloin tällöin tuon jotain uutta (tai vanhaa hyväksi havaittua) ja  aika hyvin osaan valita Einonkin makuun sopivat kirjat.

Einolle luetaan jo pitkiäkin tarinoita eikä kuviakaan tarvitse olla, mutta kuvakirjat ovat kuitenkin Einolle ne kaikkein tärkeimmät. Einolle kirjat ovat olleet tärkeitä ihan pienestä saakka. Ihan vauvana hän katseli kuvia ihan sen näköisenä kuin ymmärtäisi niistä jotain. Aada aloittelee kirjojen kuuntelemista, tähän saakka hän on selaillut ja leikkinyt kirjojen kanssa, mutta ihan viime aikoina hän on oppinut, miten kirjoja luetaan yhdessä. Eero-poika vielä etupäässä leikkii kirjoilla, siitä se lukuhomma alkaa.