sunnuntai 14. huhtikuuta 2013

Luetaan! sanoi Aada mammalle

Ostin Aadalle kirjan Peiton alle! Olin nähnyt sen kirjastossa ja ajattelin, että se sopii hyvin ääneenluettavaksi pienelle kuulijalle, joka ei vielä jaksa pitkiä tarinoita kuunnella. Tässä Peiton alle! -kirjassa lapsi saa auttaa eläimiä nukkumaanmenopuuhissa. Pikku possu, norsu, seepra ja monet muut ovat menossa nukkumaan. Kirjassa on joka aukeamalla kääntyvät läpät, joita kääntämällä eläin saa päälleen peitteen. Kirjan alussa kerrotaan, että on ilta ja on aika mennä nukkumaan ja kysytään: "kuka vielä ei ole peiton alla". Tämä sama kysymys toistuu joka sivulla ja vastauskin on aina sama: "MINÄ!"



Aada piti kirjasta niin paljon, että minun oli luettava se varmaan kymmenen kertaa yhden illan aikana. Vähän väliä tyttö kiepsahti syliini kirjan kanssa ja ilmoitti: "Luetaan!" Mieluisin kuva oli viimeisellä aukemalla, jossa piti peitellä riikinkukko. Se oli vielä liian vaikea sana Aadan sanoa, se lyheni Aadan suussa vain kukoksi, mutta kovasti hän yritti sitä sanoa. Välillä kirja luettiin pikalukuna riikinkukkoon asti ja sitten tutkittiin tarkasti kuvaa ja peittoa.

Kirjan yksinkertainen idea toimi mainiosti. Aika hauskaa on lukea samaa tekstiä uudestaan ja uudestaan, ääneenlukija voi eläytyä lukemiseen vaihtelemalla äänensävyä eri eläinten kohdalla. Kirjan paperi vain on aika ohutta, mitenkähän se mahtaa pienen peittelijän käsissä kestää? Samaa ideaa voisi toteuttaa omatekoisessa kirjassa, jos vain jaksais ja viittis vähän pinnistää ja ponnistaa ja tehdä kangaskirjan vaikkapa tilkuista.


Eilen illalla sain peitellä myös Aadan nukkumaan, antaa omat rakkaat unilelut, Jeppe-kissan ja pikku-Muumin kainaloon ja tutin suuhun. Ja vielä silittää pienen pehmoista päätä ja toivottaa kauniita unia. Ihana pieni ihminen!


Tämän kirjan tekijät ovat Dean Hacohen (teksti) ja Sherry Scharschmidt (kuvitus). Suomennos Ari Jaatinen ja kustantaja Nemo 2011.

keskiviikko 3. huhtikuuta 2013

Eino-poika maan uumenissa

Arja Puikkosen, Kirmo Lintisen ja Kustaa Saksin yhteistyönä on syntynyt musiikkisatu-kuvakirja Haapaneitty,mettän tyttö. Alunperin oli vain Puikkosen kansansatumainen tarina ja Lintisen säveltämä tarinaa tukeva musiikki, jota on esitetty lastenkonserteissa, mutta nyt mielikuvituksellisesta tarinasta pääsee nauttimaan myös kirjan avulla. Kustaa Saksin kuvitus on ihan omanlaisensa. Tummat, hieman pelottavat kuvat tukevat tarinaa, jossa pieni Eino-poika, noin 5-vuotias kyllästyy odottamaan äitiä ja lähtee omille teilleen. Leikkipuistoon ei Einolla ole lupa mennä yksin, mutta sinnepä hän menee. Eino kuitenkin huomaa, että liukumäestä on ikävää laskea yksin ja niinpä hän päättää keinua. Keinuessaan Eino näkee kissan ja siitä alkaakin tarinan jännittävä osa. Eino lähtee seuraamaan kissaa ja joutuu metsään ja eksyksiin. "Eksyksissä oleminen ei ollut hassumpaa. Ei tarvinnut huolehtia kotipihaan palaamisesta, kun sinne ei enää osannut". Metsässä oli sitä paitsi paljon nähtävää, enemmän kuin leikkipuistossa. Mutta, kun vastaan tulee kiviröykkiö ja sen päällä peikko, tarina käy jännittäväksi. Peikko kutsui pojan ja kissan juhliin maan uumeniin. Eino ei olisi uskaltanut lähteä ilman äidin lupaa, mutta peikko on toista mieltä ja heittää Einon ja kissan maassa olevaan aukkoon.  Äkkiä Eino huomaa olevansa juhlien odotettu sulhanen, jonka pitäisi mennä naimisiin Haapaneittyn kanssa. Miten tarinassa lopulta käy: joutuuko Eino naimisiin, vaikka onkin omien sanojensa mukaan "liian pieni", pääseekö Eino koskaan pois metsästä ja mikä rooli  kissalla on tässä jännittävässä seikkailussa?
Kirjan liitteenä olevalla cd-levyllä tarinan kertoo näyttelijä Ismo Kallio ja musiikin esittää GT-ensemble (soittimina viulu, alttoviulu, sello, kontrabasso, huilu ja oboe).
Musiikki antaa tarinalle oman jännittävän mausteen: soittimet kuvaavat hienosti sadun tunnelmia ja tapahtumia.


Eino oli 4-vuotias, kun otin kirjan luettavaksi - ja kuunneltavaksi. Hieman
minua arvelutti, sillä Eino on aika herkkä ja arka poika ja kun vielä oli mammalla ja vaarilla yökylässä (pelkäsin, että nukkumaanmennessä rupeaa pelottamaan). Mutta eihän Einoa pelottanut yhtään. Hänestä oli jännää, että päähenkilönä oli Eino ja että perheessä oli vauva (Einokin oli juuri saanut pikkuveljen). Hassua oli juhlien päättyminen katastrofiin, jossa hienot leivonnaisetkin muuttuivat ihan joksikin muuksi!

tiistai 2. huhtikuuta 2013

Maria Vuorion kiperiä kysymyksiä

Maria Vuorio on kirjoittanut monta hienoa lasten- ja nuortenkirjaa. Tässä uusimmassa, "Kuningattaren viitta ja muita kiperiä kysymyksiä" on lyhyitä, hauskoja tarinoita, joissa pohditaan mm. itsensä hyväksymistä. Tarinassa ”Sammakko katsoo peiliin” nuorella rupisammakolla on paha ongelma, sillä sen ihossa ei ole ensimmäistäkään rupea tai näppylää ja se kuvittelee siksi jäävänsä ilman ystävää.

”Kiperiä kysymyksiä” –tarinassa nuori onkimato ihmettelee: ”mikä minä olen?” ja saa äitinsä hämmästymään. Äiti ajattelee, että lapsen täytyy olla neropatti, kun hän tuollaista miettii. Äiti kyllä tietää, mihin onkimatoa tarvitaan: ne möyhentävät ja ilmastoivat multaa, mutta eipä äiti osaa vastata kysymykseen, mitä eroa on lierolla ja onkimadolla, puhumattakaan siitä, mikä se onki on? 
 
Tarinassa Odotus  taas pohditaan tulitikkujen elämän tarkoitusta. Tämä tarina sopii vaikkapa pieneksi arvoitukseksi kuulijalle: arvaa mikä tämä on: "heitä on keskimäärin 50 ja he odottavat kaikki vuoroaan. Heidän on odotettava pitkällään ahtaassa laaatikossa. Tilaa tulee vähitellen. Joskus voi joutua odotaamaan kauan, joskus kutsu käy koko ajan..."
 
Nimitarinassa ”Kuningatteren viitta” kerrotaan, kuinka suomalaisessa museossa oli kaikkien nähtävillä ainutlaatuinen 700 vuotta vanha Tanskan kuningattaren viitta, joka oli kudottu joutsenten untuvista.  Ja miten käykään: viittaan pesiytyy sukupuuttoon kuolleeksi luultu harvinainen hyönteinen ja pian viitasta on jäljellä vain riekaleet. Hirvittävä hetki on edessä, kun seuraavana päivänä pitää tanskalaisille selittää, mihin viitta on kadonnut. Lukijan mieleen tulee tuttu tunne siitä, kun joku asia menee peruuttamattomasti pieleen ja huomenna koittaa tilinteko: ”kunpa tänään olisi jo huominen… kunpa tämä päivä olisi eilinen.”

Tämä kirja sopii monenikäiselle lukijalle. Kirja laittaa lukijan pohtimaan arkielämän ihmeellisyyksiä, tiedon ja kuvitelman eroa ja ystävyyden merkitystä.
 
Maria Vuorion kirjaa "Olen nähnyt sellaisen" esittelin kerran alakoulun vanhempainillassa. Siinä  myös on lyhyitä tarinoita elämän kummallisuuksista, mm. tarina "Missä tavarat ovat, kun ne ovat hukassa" on oivallista luettavaa monelle äidille ja isälle, jotka ihmettelevät lapsensa hukkaamien tavaroiden kohtaloa.
 
 

 

 

 

 

 

Lukisitko isi nämä kirjat?


Jukka Laukkasen ja Vesa Löhösen neliosainen Pietu-sarja on mainio isien ja poikien yhteisiin lukuhetkiin. Pietu jaYtte-Mytte ovat parhaat kaverit ja he ovat ihan tavallisia pikkupoikia. Pietun iskä tuo poikien touhuihin vauhtia ja vaarallisia tilanteita milloin Tarzanina, milloin mäkiauton ratissa.

Kirjassa Pietu ja iskän ihmekänny ollaan ajan hermolla: iskä on ostanut itselleen uuden superhienon kännykän, jolla ”voi surffata, mesettää, tsättäillä ja siinä on myös piljoonan pikselin pokkulapakkula. Niin, ja purkinavaaja on myös ja kenkälusikka, jakopäänhihnan kiristin ja pesukoneeseen kadonneiden sukkien gee-pee-är-äs-yx-vee”. Kun Ytte-Mytte ehdottaa illan leikiksi lamppuskaa, iskäkin innostuu lähtemään mukaan, sillä ”ajatus lamppuskasta tai mistä tahansa muusta kuin puhelimen käyttöohjekirjojen lukemisesta kuulosti sillä hetkellä oikein hyvältä”.

Mutta, kuten tavallista, lamppuskakaan ei suju iskältä ilman kommelluksia. Iskä näkee piilostaan, kuinka leipomon takaovella on hämäräperäinen hiippari. Onneksi iskällä on kännykkä mukana ja kännykässä tietysti kamera. Iskä nappaa kuvan hiipparista ja  lähettää kuvan poliisille ja mitä sitten tapahtuukaan?

Pietu-kirjoja on hauska aikuisenkin lukea, ne ovat huumoria pullollaan. Tekstiä kirjoissa on tosi vähän. Näiden ääneenlukemiseen ei mene montaakaan minuuttia!  Luulen, että aikuislukijat hieman karsastavat karikatyyrisiä hahmoja, mutta aivan turhaan.